Luku 11
Hoidot puolivälissä - välinpitämättömyys vaanii

Suunniteltujen hoitojen puoliväliä elellään, 3/6 on takana. Viime keskiviikkona asioitani hoiteli osastolla ylilääkäri, mainio, pitkänlinjan ammattilainen. Hän on tavannut minut vain kerran aiemmin, silloin kun hoidot aloitettiin joulukuussa. Silti hän kohteliaasti letkautti, että eipä ollut tuntea, kun on tukka lähtenyt. Ihan kuin hän nyt meidät kaikki muistaisi...

Hoitoon mennessä on olo aina ollut hyvä. Veriarvoissa oli pientä laskua kauttaaltaan verrattuna edelliskertoihin. Niin se kuulema menee käsikirjankin mukaan: alussa oma luuydin jaksaa palautua ja rakentaa tarvittavat solut takaisin. Mutta pikkuhiljaa sytostaattihoitojen edetessä luuydinkin väsyy.

Keskiviikkona vointi oli jälleen tosiaan ihan hyvä. Niinpä ylilääkäri pohdiskeli, että jospa nostettaisiin hoitoannoksia vielä korkeammalle, että tauti saataisiin varmemmin pois ensimmäisellä kerralla. No minullehan se tuntui sopivan! Täydet satsit vaan kehiin! Lääkäri pohti, että hoitojen lisäys voisi olla paikallaan, kun sairaita soluja seikkailee luuytimessäkin.

Nyt vähän hirvittää, mitä tuli mentyä lupaamaan. Hoitojen jälkeiset päivät olivat tällä kertaa suorastaan pelottavia. Verenpaine heitteli, tippui todella alas ja syke pysyi korkealla. Rintaa puristi, enkä jaksanut kuin maata sängyllä. Nukuin paljon, kellon ympäri yöllä ja siihen päälle muutamat päiväunet - kortisonin virkistävästä vaikutuksesta huolimatta. En saanut itseäni kuitenkaan päivystykseen. Pitäisi vaan muistaa ensi kerralla kertoa lääkärille näistä sydänjutuista.

Seuraava hoitopäivä reilun viikon kuluttua onkin mielenkiintoinen. Luvassa on koko vartalon tietokonekuvaus sekä luuydinporailut. Silloin selviää, ovatko hoidot auttaneet. Itse luulen, että patteja ei enää löydy mistään. Mutta saa nähdä.

* * *
Olen siirtynyt tämän sairauden kanssa uudenlaiseen vaiheeseen. Olen lukenut, että jossain vaiheessa tulee välinpitämätön olo, ettei mikään kiinnosta. Sohvan pohjalla maatessani pari päivää sitten mietin, että mikäpä tästä olisi pois lähtiessä. Kyllä nämä täällä pärjäävät ilman minuakin. Kuolema kun ei pelota yhtään.

Eniten minua pitää kiinni elämässä pikkutyttöni, elämäni valo ja ilo. Eilinen oli hieno päivä, kun sisko miehineen tuli kylään täytekakku ja valtava tulppaanikimppu kainalossa. Kivoja asioita ei ole nykyisin liikaa, kun ei pysty tekemään kaikkea sitä mitä haluaisi. Eikä uskalla paljon haaveilla tulevastakaan. Ei jaksa seurustellakaan kuin ihan läheisten kanssa, sellaisten, joille ei tarvitse selittää eikä esittää mitään. Ei jaksa soitella, ei jaksa juuri tavata ihmisiä - jaksaa vain olla.

Mutta tämä varmaan kuuluu asiaan. Surkealla voinnilla en voi mässäillä, sillä esimerkiksi juuri nyt ei koske mihinkään, ei ole pahaolo, ei purista rintaa eikä tee muutenkaan häijyä. Turvotus on suuri, mutta en anna sen haitata. Ehkä nyt on vain aika rauhoittua, lukea hyviä kirjoja ja nauttia kotona olosta oman rakkaan perheen kanssa. Vaikka tässä ei nyt kamalasti naurata, niin eiköhän se aurinko vielä jostain suunnalta nouse.