torstai 9. helmikuuta 2012

Luku 15
Minullako joku tauti, nyt en kyllä ymmärrä...

Jihuu, hoito 5/6 on takana! Enää vain yksi jäljellä, positiivisesti ajateltuna. Kahden viikon kuluttua hoidot, neljän viikon kuluttua kuvaukset ja muut tutkimukset (toivottavasti luiden porailua ei enää tarvita). Jos mitään ei enää löydy, se on kai siinä sitten. Ylilääkäri jutteli eilen osastolla, että mitä tehdään, jos patteja vielä löytyy, mutta minulla meni ihan ohi. Hän huomasi sen ja naurahti itsekin, että mitäpä me sellaisista asioista etukäteen huolisimme, katsotaan tulokset rauhassa! Minulla on monenlaisia syitä uskoa, että tauti on jo nyt selätetty. Joten täältä tullaan, normaali elämä!

En muuten vieläkään koe olevani sairas. Jos joku kysyisi, oletko ollut terveenä, niin taatusti vastaisin, että kiitos, olen saanut olla ihan terveenä! Pidän kaikkia oireita ja vaivoja hoitojen syynä. Suurimmalta osalta asia varmaan onkin näin. Mutta hassuja tilanteita sattuu, esimerkiksi eilen osastolla. Pyysin hoitajalta petipaikkaa tiputusten ajaksi. Ihmettelin, kun en jaksa välttämättä olla hereillä kuin pari-kolme tuntia kerrallaan. Ja yleensäkin suurin osa vuorokaudesta saattaa mennä nukkuessa. Hoitaja vain totesi: "Tauti on kova. Sinun täytyykin levätä paljon." TAUTI. Jäin suu auki miettimään, kunnes muistin. Niin se syöpä.

Tekivät eilen osastolla RKG-nimisen sydämen toimintakokeen. Jotain radioaktiivista ainetta laskettiin taas suoniin. Meinasin vitsailla, että eikös nämä ole vaarallisia aineita, kun näitä vähän väliä saa kehoonsa... eikös näistä voi tulla vaikka syöpä? Sain nielaistua sanat, onneksi, kun aloin sääliä muutenkin pelokkaita hoitajaharjoittelijoita. Sellainen huumorin heitto olisi saattanut saada heidän kätensä vapisemaan lisää.

Hoitajaopiskelijat ovat suloista sakkia, samoin lääkäriopiskelijat. He ovat äärimmäisen empaattisia ja jännittävät hoitotilanteita paljon. Voi sentään, kun nuori miesopiskelija joutuu liimailemaan iholle sydämen lähistölle elektrodeja tai etsimään kaulalta tai kainaloista suurentuneita imusolmukkeita. Tai jos labraan sattuu työuran alkuvaiheilla olevaa henkilökuntaa eikä ensimmäinen pistos osu suoneen, niin peloissaan he pyytävät heti apua vanhemmilta kollegoilta.

Pistoksista puheenollen, yksi juttu ei tunnu yhtään kivalta. Se onkin lähes ainoa seikka, mihin en ole ollut hoitorumbassa tyytyväinen. Minun suoneni eivät miellytä heitä, jotka joutuvat asettelemaan niihin kanyyleita tai ottamaan niistä verta. Verisuoneni ovat kuulema ahtaita, piilossa sekä osin jo nyt arpeutuneita ja kovettuneita pistelyistä ja myrkyistä. Ei kuitenkaan ole kiva kuulla valitusta siitä joka ikinen kerta. En mahda asialle itse mitään. Itse pistäminen ei satu, mutta joka kerta alkaa tulevaisuus pelottaa. Mitä jos hoitoja ei saada vielä loppuun, niin mistä ne aikovat päästä verisuoniini käsiksi...

No mutta, sydän on kestänyt hienosti hoidot tähän saakka tuon RKG:n mukaan. Ja veriarvot ovat ehtineet kohota uuteen hoitoon mennessä aina oikein hyvin (leukosyytit 7,1, erytrosyytit 4,09, trombosyytit 316, hemoglobiini 116, CRP alle 5... nämä tiedot kohtalotovereille, joita on kertynyt lukijakuntaan jo useita, terkkuja vaan!). Ja ilmestyihän se tähän tautiin kuuluva gradus-luokituskin papereihini. Se on IIIb, mikä tämän hetkisten tietojeni mukaan on erittäin aggressiivisesti leviävä lymfoomatyyppi. Mutta hoidot puree ja tauti kaatuu - vaan minä en!

Aurinkoisia talvipäiviä ja kaikkea hyvää teille kaikille, hyvät lukijani!


1 kommentti:

  1. Lukemassa kävin taas. :) Edelleen voimia ja kirkastuvia kevätpäiviä toivottelen!

    Toivottavasti seuraavat uutiset ovat loistavia ja hoidot kohta ohi!

    VastaaPoista