Luku 19
Väsymys syö elämänjanoa

Viikko on vierähtänyt viimeisestä hoidosta. Viikko päänsärkyineen, väsymyksineen, kurkkukipuineen - samat kujeet kuin aina ennenkin. Suu ja kieli eivät oikein tunne mitään; suu on nielua myöten valkoisen peitteen verhoama. Aamulla puristi rintaa ja kurkkua melkoisesti, mutta se meni ohi. Nyt uskon, että olen voiton puolella, ainakin näiden sytostaattien sivuoireista.

Viime yö kului nesteenpoiston merkeissä. Kun hoitoa seuraava kortisonikuuri loppuu, niin kehoon kertynyt neste saa kyytiä. Unet olivat tunnin pätkissä. Olen oppinut arvostamaan kortisonia, siitä on tullut huolehtiva ystävä. Se suojelee niin monelta pahalta, vaikka onhan silläkin omat sivuoireensa. Tällä kertaa tunsin pelkoa kuurin loppumisesta - onko edessä jälleen osastokeikka? Sairaalaa sinänsä en pelkää, siellä on ihmisen hyvä olla, mutta mieluiten olisin ilman komplikaatioita.

Nousin tänään ylös jo aikaisin, lääkitsin itseäni Para-Tabsin ja mahansuojalääkkeen lisäksi piimällä (se on loistoaine tälle ruokatorvelle ja suulle) ja katselin USA:n Idolsia nauhalta. Otin torkut ja jatkoin tuomarointia. Keitin pakastemustikoista mehua, mutta se kiehui levylle. Mehu sai jäädä suurimmaksi osaksi niille sijoilleen, siivoan sen sitten kun jaksan.

Otin itseäni niskasta kiinni ja sain syötyä jotain terveellistä: pistin sauvasekoittimen alle banaania, kiwi-hedelmän ja luonnonjugurttia. Minun on pakko uskoa, että tauti olisi selätetty ja saisin alkaa pikkuhiljaa hoitamaan itseäni kuntoon. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että on alettava katsoa tarkemmin, mitä syö ja minkä verran.

Joiltakin solumyrkyt vievät ruokahalun ja kiloja mennessään, joillekin käy toisin päin. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Ruokahalussa ei ole ollut mitään vikaa koko aikana. Vaikka suu ei aina maista juuri mitään, niin ruoka on uponnut. Enkä ole ollut asiasta huolissani. Olen ajatellut asian niin, että onpahan elimistöllä sitten tarpeeksi aineksia rakentaa uusia soluja myrkytettyjen tilalle. Kiloja on tullut muutama lisää, mutta ei se ole kovin vaarallista.

* * *

Tänään on 44-vuotissyntymäpäiväni. Mies on töissä, lapsi esikoulussa. Ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia viihtyä yksin. Tekemistä olisi vailla millä mitalla, jos vain huvittaisi. Nyt ei vain energia riitä oikein mihinkään.

Syntymäpäivän juhlatunnelmat voi siirtää suosiolla eteenpäin. Mikä se tuo 44 vuotta edes on, ei mikään! Silloin ei ole nuori, ei ole ollut enää aikoihin, eikä vielä vanhakaan. Mutta se ei ole hyvä ikä antaa periksi tai sanoa elämälle jäähyväisiä. Ajattelisin mielelläni, että nyt oltaisiin elon tien puolessa välissä. Isäni oli tämän ikäinen kun minä synnyin, ja kahvittelimme juuri pari päivää sitten hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

En oikein muista enää, miltä tuntui olla terve. Reilut neljä kuukautta on mennyt kahlatessa erinäisten vaivojen ja pelkojen kanssa eteenpäin. Miltä se tuntui, kun sai aamulla herätä, valmistautua töihin, viedä lasta esikouluun, tehdä ihanaa työtä ja viettää iltaa perheen kanssa ilman suurempia huolia ja murheita? Odotella viikonloppua, suunnitella vaikkapa matkoja, haaveilla omasta kesämökistä?

En saa tuota tunnetta täysin mieleeni, mutta haluaisin vielä elää niin. Tavallinen arki on ihan parasta, mitä kuvitella saattaa.

* * *

Perhe tässä lähellä on tottunut tautiini ja hoitoihini. Ja hyvä niin, sillä elämän on jatkuttava. Itse tähän ei totu. Tästä ei tule arkipäivää. Jokainen hetki on hieman jännittävä. Olen yrittänyt pitää jännityksen mahdollisimman paljon omana tietonani. Tämä tie on kuitenkin kuljettava suurimmaksi osaksi yksin, ja jokaisella on omat vastoinkäymisensä. Eihän se muiden vika ole, että minä satuin sairastumaan.

Ympärilläni on kuitenkin ihmisiä, joiden lämmin ystävällisyys on saanut minut haukkomaan henkeäni. Joku on miettinyt minua. Joku on ajatellut, kuinka jaksan. Ja joku on keksinyt keinon ilahduttaa, tasoitellut polkuani vähän matkaa eteenpäin. Tulen muistamaan sen aina ja toivon, että osaan joskus itsekin olla niin suuri ihminen toiselle.

Siitä olen iloinen, että tauti ei ole päässyt lyömään mielialaani kovin alas. Ilo tuppaa pyrkimään pintaan heti, kun olo vain sen sallii. Sitä en tiedä, kuinka käy, jos sairastaminen jatkuu. Kuvaukset ovat viikon kuluttua. Jos patteja ei enää löydy, siirrytään ylläpitohoitoon ja keskitytään toipumiseen. Jos lymfoomaa vielä on, niin kaipa siihen jotain hoitoa vielä on olemassa. En ole uskaltanut kysyä asiaa lääkäreiltä. Sytostaatteja ei kuitenkaan voi enää tämän enempää antaa tällä erää.

Voisi kuvitella, että kuvaukset jännittäisivät paljonkin. Mutta ei. Väsymys vie mukanaan suurimman osan elämänjanosta, voimat eivät riitä huolestumiseen. Mieli on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen. Annan elämän kantaa.