perjantai 17. helmikuuta 2012

Luku 16
Osastokeikan iloja ja suruja

Käsivarsi otti sitten ja turposi ranteesta kyynärtaipeeseen maanantaina. Katselin ja ihmettelin sitä vielä tiistainkin ajatellen, että kylläpä näitä vaivoja siunaantuu ennen kuin hoidot saadaan loppuun. Söin grammasia Para-Tabseja, mutta käsi vain jatkoi paisumistaan. Keskiviikkoaamuna jätin soittopyynnön lääkärilleni, mutta hän ehti soittaa vasta illan suussa. "Tulet viimeistään aamulla näytille", kuului ohje.

Matkassa oli pieniä käytännön ongelmia. Mies oli tietenkin juuri nyt konserttireissulla poikien kanssa 400 kilometrin päässä, liput oli hankittu jo viime kesänä. Ystäväperhe riensi apuun, kun vähän vihjaisi: tietenkin lääkäriin heti, hyppää kyytiin! Lapsesta kyllä huolehditaan, pidetään yökylässä ja kuljetetaan esikouluun. Onnen tunne kuristi kurkkua - miten minä olin ansainnut tuollaisia ystäviä?

Niin sitä taas oltiin sisätautien päivystyksen omassa eristyshuoneessa. Hoitajan haastattelun jälkeen paikalle pyyhälsi näytteenottaja parhaasta päästä, näyttikin enkeliltä. Ei soimannut suoniani, vaan valutti verta ensimmäisestä neulanreiästä. Ja teki muuten vielä toisenkin: tarvittiin kaksi pullollista verta ihon eri kohdista bakteeriviljelyä varten. Toisella poissuljettiin toisen pistoksen kohdalta mukaan lähteneet ihobakteerit. On se tarkkaa.

Huoneessa käväisi puolenkymmentä lääkäriä eri aloilta. Olivat sitä mieltä, että se on ruusuinfektio. Antibioottia suoneen ja osastolle. Eivät uskoneet, kun arvelin, että se verisuoni siellä käden sisällä on se ongelmakohta. Juuri se suoni, johon tyrkittiin viikko sitten muutamia litroja solumyrkkyjä.

* * *
Illalla ei ole kiva mennä osastolle. Se on lohdutonta ja ahdistavaa. Varsinkin, jos ei pääse yhden hengen huoneeseen. Minut kärrättiin sängyllä huoneeseen, jossa makoili kaksi potilasta. Toisesta sängystä kuului kirkas "iltaa". Toisessa torkkui mummo, jolla oli harmaat ja väsyneet kasvot. Sini-valko-raitainen villashaali ja lapaset kädessä. Seinällä Peppi Pitkätossun kuva.

Olin aiemmin laittanut miehelle tekstiviestin, ihan vilpittömällä mielellä, että pärjäilen oikein hyvin, älä minusta huolehdi, vaan pidä hauskaa. Nyt tulin katumapäälle. Kyllä minä vähän tarvitsisin hellää tekstiviestiä ja pään silitystä puhelimen välityksellä... "Jouduin sitten osastolle." Ei kuulunut mitään takaisin. "Oletteko jo konserttipaikalla?" Sitten vastaus tuli! Kuinka suloinen onkaan tuo viestin soittoääni! Etenkin kun se tulee miehen numerosta. "Me tykåtåån susta t. pete ja pojat."

Minun mieheni nimi ei ole Pete. Kiehuin kiukusta. Päätin, että täältä pesee heti huomenna. Pistän viestiä takaisin, että niin mekin susta t. hoitsu ja tytöt. Laitoin puhelimen äänettömälle, pois näkyvistä ja yritin unohtaa. Kovat kipulääkkeet onneksi tainnuttivat nopeasti unten maille.

Aamuyöllä heräsin kovaan kipuun, tuntui että käsivarressa pian räjähtää. Se oli turvonnut vain lisää. Hoitaja toi uutta kipulääkettä ja ruiskutti sen suoraan suoneen. Ja seisoi vieressä, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen pois. "Tämä humahtaa tavallaan päähän. Katson, ettei sinulle tule paha olo." Vilkaisin puhelimeen. Muruseni oli yrittänyt soittaa yhdentoista aikaan illalla. Tai sitten pojat... Sitten alkoi naurattaa. Hihitin peiton alla, että muut saisivat nukuttua. Kipu kaikkosi ja minä hyppäsin varsin rattoisissa tunnelmissa nukkumatin matkaan.

* * *
Aamuseitsemältä heräsin siihen, kun naapuri höpötti loputtoman kauan puhelimeen. Tuuloman tortun toinen nimi on mokkapalat, mitä muita nimiä niitä nyt onkaan. Se sanoi, että söi vaan yhden ja laittoi loput laatikkoon, on kuulema kyllästynyt. Minä olen seuraillut sitä Arjen iloja –blogia vai mikä se on, siellä on kivoja leivontaohjeita. Neulonko tähän mekkoon 15 vai 20 senttiä tasaista alalaitaan? Tämä lanka on niin kaunista, itsehän sinä tämän minulle toit. No kuule, voimia sinulle sinne sorvin ääreen, palataan taas aiheeseen tai aiheen viereen!

Toiselle naapurille vaihdettiin vaippoja kahden hoitajan voimin. "Jaksaako nostaa takapuolta? Än yy tee, nyt!" Kuului ähinää. "Jaksan tietennii... hehehe, kyllä minä niin luulin että se nousee... Voi tytöt, kun työ ootte niin ihania. Ei teitä ikinä tarpeeksi kehuta!" Homma sujui ammattilaisilta lopulta hienosti, niin kuin aina.

Sitten pääsin ikiomaan huoneeseen, kiitos ruusuinfektioepäilyn! Mieliala kipusi kattoon vilauksessa. Mieskin soitteli ja kertoi, että ilta oli ollut tosi mukava ja kotimatkakin oli jo alkanut. Kaikki hyvin.

Lääkärit ja hoitajat saapuivat luokseni aamukierrolla. Antibioottien tiputus lopetettiin, koska tulehdusarvo ei ollut koholla. Hoito jatkui kortisonilla, joka rauhoittikin kättä mukavasti. Kyseessä ei siis ollut infektio, mutta sain silti pitää oman eristyshuoneeni. Voi, mikä ilo ja autuus!

Iltapäivän ultraääni paljasti, että käsivarren suonissa oli laskimotukoksia oikein kasapäin. Lääkäri jäi odottamaan virallista lausuntoa ultralta. Mainitsi vain, että voi olla, että sitä pitää hoitaa napapistoksilla. NAPAPISTOKSILLA. En ollut koskaan hoitojeni aikaan kuullut niin karmaisevaa sanaa. Teroittelin kieltäni ja muita itsesuojeluelimiäni valmiiksi. Minun napaani ei nimittäin kosketa edes pumpulipuikolla, niin kuvottavalta se tuntuu. Eikä siihen varsinkaan tökitä piikkejä, ei edes sitten kun olen kuollut! Tunnen sen taatusti sittenkin! Muistakaa se.

* * *
Päivällä luonani kävi ystävä, lapseni edellisyön väliaikaisäiti. Oi, kun se teki mielen niin iloiseksi! Hoitajat kantoivat ruuat vuoteeseen ja voitelivat leivätkin valmiiksi. Toivat pyytämättä keltaista Jaffaa (siinä suloisessa pienessä lasipullossa) ja kyselivät, maistuisiko jäätelö. Illalla sain vielä kotiväenkin kylään. Käytiin kanttiinissa munkkikahvilla, ja huoneessa matkattiin tyttären kanssa ylös ja alas sähkösänkyni kyydissä ja syötiin irtokarkkeja. Oli oikein mukavaa.

Sain illalla ensimmäisen napapistoksen. Se tarkoittikin sitä, että ohuen ohut neula pistetään navan ympärillä olevaan pehmeään kudokseen. Iltapistosten, joita nyt napataan kotona ainakin ensi keskiviikon hoitoihin saakka, on määrä liuottaa verisuonitukokset pois. Lisäksi syön 30 milligrammaa päivässä kortisonia. Se tekee elon helpommaksi kipeän käden kanssa.

Myöhemmin illalla huudatin Idolsia isosta taulu-tv:stä, ensiksi amerikaksi ja sitten suomeksi. Välillä painoin kutsunappia ja pyysin lisää kipulääkettä. Surffailin iPadilla netissä ja nautiskelin olostani. Siis nautiskelin olostani. Sairaalan eristyshuoneessa, hyvien hoitajien hellässä huomassa on oikein hyvä olla - ainakin kun tietää pääsevänsä seuraavana päivänä kotiin.



2 kommenttia:

  1. Kyllä se koittelee tosissaan...voi että kun joutuu vielä tollasiakin aattelemaan että napaan pistetään.Se vaan on yleisilmaus Klexanelle tai Fragminille.

    Huone"kavereiden" ärsyttävyys on kans yks lisäkorsi keossa, onneks sait oman!
    Mutta yksi hoito...jeeeeeee!Ei tarviis kyllä noita ylimääräisiä keikkoja tulla enää yhtään.Kuitenkin kaikitenkin:vahvasti voiton puolella! :)

    VastaaPoista
  2. Sanopa, Mari, muuta! Yksi hoito enää!!!

    VastaaPoista