Luku 17
Päähän ei mahdu suuria ajatuksia - onneksi

Tekisi niin mieli kirjoittaa, mutta en tiedä tuleeko tästä mitään. Öisin on vaikea saada unta, ja päivät menevät pitkälti torkkuen. Valveillaoloaika on sekavaa haahuilua, eikä saa aikaan mitään. Otin äsken itseäni niskasta kiinni ja kokeilin, pysyykö lumilapio kädessä. Jaksoin työnnellä lumia paikasta toiseen peräti kymmenen minuuttia. Totuuden nimissä on sanottava, että en tiedä, väsyinkö oikeasti vai annoinko periksi muuten vaan.

Univaikeuksille voi olla useampikin syy. Syön yhä käden laskimotukosten vuoksi kortisonia. Se on omiaan piristämään. Sytostaattihoito on saanut myös hormonitoimintani sekaisin. Se tuo mukanaan keljuja oireita - kaikkien aikaisempien rinnalle. Tähän saakka niistä ovat näyttäytyneet uniongelmat ja hikoilu. Myöskään kuukautisia ei ole kuulunut (se ei tosin haittaa mitään). Hormonitoiminta saattaa palautua ennalleen kun hoidot loppuvat, tai sitten edessä on turhan aikaisin saapuvat vaihdevuodet.

Tunnelmat ovat olleet hieman ristiriitaiset viime päivinä. Menin taas tekemään sen virheen, että luin syöpäpotilaiden sairaskertomuksia. Olen aina tuntenut empatiaa sairastuneita kohtaan, mutta nykyisin liikun aivan eri tasolla asian suhteen. Murehdin tuntemattomien ihmisten kohtaloita monta päivää mielessäni. Jään surkuttelemaan perheitä, jotka ovat menettäneet läheisensä. Vuodatan kyyneleitä, jos sairastuneella on pieniä lapsia. Jos juttuun liittyy kuva potilaasta, se tallentuu tajuntaani varmaan pysyvästi.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että sain juuri kuulla serkkuni menehtyneen suolistosyöpään. Tauti söi hänestä elinvoiman puolessa vuodessa. Vielä jouluna juttelin hänen kanssaan puhelimessa.

* * *

Ihmisen mieli on merkillinen. Se suojaa kantajaansa. Kun sairaus on päällä ja ensimmäiset hoidot kesken, ei vakavia asioita tule mietittyä syvällisesti. Päähän ei kertakaikkiaan mahdu kovin suuria ajatuksia. Tässä vaiheessa sitä yrittää vain ymmärtää, että täällä ei eletäkään ikuisesti. Siinäpä sitä riittääkin pohtimista näin alkuunsa.

Päivät seuraavat toisiaan enemmän tai vähemmän sumun seassa. Ei ole katkeruutta, ei itsesääliä, ei suuria kysymyksiä tai haaveita tulevaisuuden suhteen. Tosin päiviin ei mahdu myöskään suuria onnen tunteita. Pieniä ilon pisaroita kyllä tippuu tavallisen arjen lomassa, siitä kiitos perheelle, sisaruksille, ystäville ja naapureille.

6-vuotias tyttäreni on suurin tsemppaajani. Otimme pari päivää sitten palapelikisan; palapelien kokoaminen on lempikilpailuni, sillä siinä olen pärjännyt tytölleni aina. Onhan se mieltä ylentävää, että on saanut vähän hidastella, jotta toinen on saanut voittaa edes joskus... Nyt hävisin kirkkaasti niin 20-palaisen että 49-palaisen pelin kokoamisen, kerta toisensa jälkeen. Minä pääsin aina puoleen väliin, kun pikkuneiti sai omansa valmiiksi.

"Miten minä voin olla näin surkea?" minä parahdin. Tyttö otti minua kaulasta kiinni ja sanoi, että et sinä ole surkea, vaan sinä olet minun äitini. "Sinun täytyy muistaa, että olet saanut niitä hoitoja. Siksi sinä häviät minulle." Tuosta kommentista saakka olen seuraillut ajatuksen juoksuani ja reagointikykyäni ja todennut, että neiti saattaa hyvinkin olla oikeassa. Tunnen kulkevani hieman hitaalla vaihteella. Eipä tuo olisi ihmekään, sen verran kovassa lääkityksessä olen ollut nyt 2,5 kuukautta.

* * *

Olen yrittänyt miettiä sitä, minkälaisen jäljen äidin sairastuminen jättää pieneen kasvavaan ihmiseen. Emme ole puhuneet hänelle sanasta syöpä, vaan "sairaalassa on hoidettu pois äidin patteja, ja pattien vuoksi äiti on sairaslomalla". En ole myöskään muistuttanut lasta siitä, että hänen rakkaalla mummollaan oli sama tauti kuin äidillä nyt. Tyttö muistaa mummon vieläkin hyvin ja kaipaa häntä paljon. Hän lähettää yhäkin itkun sekaisia terveisiä isoäidille taivaaseen.

Minua hän hoivaa ja hellii ja näyttää nauttivan siitä. Silittää paljasta päätäni ja söpöttää, että näin suloista siilipää-äitiä ei olekaan kaikilla. Tilanne tuntuu olevan hänelle hyvin luonnollinen. Sairaalaympäristö tuli hänelle tutuksi mummon sairastaessa. Silloinkaan sairaalavuoteen äärellä ei itketty, vaan naurettiin ja leikittiin. Hautajaisissa hän piti kädestäni kun itkin ääneen ja lohdutti minua: "Äiti, älä itke, onhan sinulla vielä oma isä!"

Eihän sitä täysin voi tietää, mitä tyttö oikeasti miettii. Kysyessä hän vastaa, että on ollut vain kerran huolissaan äidistä. Se oli silloin, kun he veivät minut isänsä kanssa ensiapuun kovien vatsakipujen vuoksi ensimmäisen hoitokerran jälkeen.

Sen olen kuitenkin huomannut, että hänen suhtautumisensa minuun on hieman muuttunut. En muista, onko hän kiukutellut minulle kertaakaan sairastumiseni jälkeen. Isälleen hän sanoo vastaan sen sijaan entistä useammin.

Itse yritän olla samanlainen äiti kuin aina ennenkin. Ehkäpä vielä hieman tiukempi joissakin asioissa. Tyttö on oppinut olemaan enemmän apuna esimerkiksi kotiaskareissa. Siivouspäivänä hän on nykyisin ahkerampi ja aikaansaavampi kuin minä. Elämä sujuu hänen kanssaan helposti ja ilman ongelmia. Lapsi on iloinen ja nauravainen, onnellisen oloinen.

Täytyy kyllä myöntää, että myös lepsuuntumista on tapahtunut. Olen entistä sallivampi lapsen suhteen. Yhteinen vapaapäivä saattaa mennä aamusta iltaan pelkkien herkkujen varassa ilman ensimmäistäkään "oikeata" ateriaa (jos isä on töissä eikä meitä vahtimassa). Myös kaupassa käynti on muuttunut: pankkikorttini vinkuu aikaisempaa helpommin, jos lapsen tekee kovasti mieli ostaa jotakin pientä.

Jospa hänestä kasvaisi kaikesta huolimatta hyvä ja ajatteleva ihminen, joka ottaa elämän vastaan avoimin mielin. Uskon ja toivon niin.