Luku 4
Hajoita ja hallitse!

No huh huh. Takana reilu vuorokausi hoitojen jälkeistä päänsärkyä, ei pahemmasta väliä. Lääkitsin sitä grammasilla Para-Tabseilla, pienillä kävelylenkeillä, jääpalapusseilla ja unella, mutta nyt vasta alkaa valoa näkyä. Jäätävä kipu viipyili kasvojen luissa, otsalla ja silmissä.

No siinäpä ne suurimmat oireet sitten eka hoidoista olivatkin! Pieni kuvotuksen tunne, pistely leuan alla ja korvien takana poistui pahoinvointipillereillä, Primperanilla.

Palataanpa jännittävään aamuun, keskiviikkoon 14.12. Ihana muruseni oli mukana koko päivän, joskin laskin hänet välillä joulupukin asioille kaupungille. Läheisen mukanaolo oli todella hieno homma. Aamulla napattiin labrassa verikokeet, ja sitten hematologiselle osastolle sisään. Nämä non-Hodgkinit hoidetaan veritautien osastolla, ei syöpäosastolla, ainakin täällä meidän sairaalassa. Minulla oli ilo saada hoitajakseni koko päivän ajaksi A, joka tuntui olevan töissä sinä päivänä vain ja ainoastaan minua varten. Ei toki ollut, mutta sai minut tuntemaan niin!

Minua hemmoteltiin myös ihan ikiomalla huoneella, josta oli upeat maisemat yli kaupungin kattojen! Toki keli oli surkea, harmaa lumi- ja räntämyräkkä esti suuremmat katselunautinnot.

* * *

Tutkimusten ja hoitojen aloituksessa ei aikailtu. Heti kättelyssä puskettiin päin luuydinkokeita, luuydisaspiraatiota ja -biopsiaa, joita olin jännittänyt etukäteen kaikista eniten. Luuydinnestettä ja luuta piti saada irrotettua, jotta saadaan selville, ovatko pahat solut levineet sinne saakka. Tuloksia odotellaan vieläkin. Otin, kun kerran tarjottiin, ensimmäisen tabun, Diapamin, jotta jännitys hälvenisi. Sitten vaan syrjälleen tutkimushuoneeseen, lonkka paljaaksi ja neulojen alle. Kolmas kerta vasta toden sanoi, ja näytteet saatiin irti. Eihän se kivaa ollut, mutta voi: ei ollenkaan kamalaa! Ei kannata moista jännittää ollenkaan!

CT-kuvaus sen sijaan on helppo, ei tunnu missään. Tietokonetomografia eli viipalekuvaus kertoo tarkasti, ovatko patit levinneet ja mihin. Sitä ennen piti niellä litra vettä ja suoneen puskettiin jodia, jotta tulosten lukeminen olisi helpompaa... Patit olivat levittäytyneet moneen paikkaan, kainaloon, nivusiin, pernaan - niin moneen paikkaan etten viitsi luetellakaan (pitikin lukea tuo tuloslappu uudelleen...)

Löydös oli kuulema follikulaariselle lymfoomalle tyypillinen. Levinneisyyttä piisaa. Tauti muhinut jo kenties vuosia. Siitäköhän tämä pitkään jatkunut väsymys on johtunut... Kelju kaveri. Kun ei ilmoita itsestään edes minkäänlaisissa verikokeissa, vaan kaikki on normaalia! Vaan päättipä nyt, että on aika tulla kaulalta esiin ja kertoa, että voitais vaikka lähteä tutkimuksiin. Pisteet siitä sille!

Lääkärit - ylilääkäriä myöten - piipahtivat luonani ja olivat luottavaisen tuntuisia tulevaisuuteeni, vaikka vaikeusastetta riittää. Olivat päättäneet aloittaa aggressiivisen lääkehyökkäyksen patteja vastaan. Päivähoidot osastolla peräti kahden viikon välein, kuusi kertaa näin aluksi ainakin. "Hajoita ja hallitse!" taitaa olla tämän hoidon motto. Valkosolut töihin, uusia kehiin, myrkyt mukaan, solutasot alas, veriarvot maihin ja uuteen nousuun... Kolmen kuukauden kuluttua uudet kuvaukset ja jatkojen suunnittelut, jos kaikki menee suunnitelman mukaan.

Hoito alkoi Rituximabin tiputuksella. Se on sellainen veikeä, uudehko lääke, joka etsii ja merkkaa vaurioituneet solut elimistöstä. Sen jälkeen kehon omat valkosolut käyvät näiden merkattujen solujen kimppuun ja alkavat armottoman taiston. Jee! Tsemppiä mun valkosoluille!

Sen jälkeen tuli tuubista pahoinvointilääkettä, Para-Tabsia ja kortisonia. Eikä oireita, ei mitään. Suoneen pistettiin vielä illan aikana perushoito sytostaatteja, solunsalpaajia, mitä nimiä niillä nyt onkaan (huom en ole ammattilainen näissä hommissa). R-Choppini piti sisällään Doksorubisiinia, Syklofosfamidia ja Vinkristiiniä. Elimistö otti kuuliaisesti vastaan kaiken, vastaansanomatta. Se jos mikä tuntui hyvältä.

Seuraava yö meni osastolla köllötellessä. Olihan ohjelmassa pieni kauhunhetkikin, kun hapanta mahalientä livahti keuhkojen puolelle ja luulin tukehtuvani. Saattoi se olla oksennustakin. Mutta siitä selvittiin hoitajien ja muutamien lääkkeiden avulla hienosti.

* * *
Seuraavana päivänä istuin pirteänä sängylläni lääkärikierron aikaan, ja olin kai yhtä hymyä. "Hei, voiko tää oikeasti mennä näin helposti?!" Lääkäriäkin hymyilytti: "Voi se mennä, joskus." Ystävällisesti hän palautti minut maan pinnalle: "Tulee sinulle muutaman päivän sisällä tunne siitä, että myrkkyjä on kehoon pistetty." Kaikki olivat tyytväisiä siihen, että ainakin ensimmäinen kerta näillä lääkkeillä sujui hyvin.Suunnitelma ok tähän saakka!

Toinenkin päivä oli ohjelmaa täynnä: sosiaalihoitajan tapaamista, tietoa syöpäjärjestön avusta ja tuesta, kotihoito-ohjeita, reseptejä, lääkärintodistuksia (pitää perua Thaimaan matka, nyyh), peruukkikansion tutkimista, omaan osastoon tutustumista ja ensimmäisiä kohtaamisia kohtalotovereiden kanssa. Sekä kahvittelua ja ruokailuja. Täytyy myöntää, että ruoka oli varsin hyvää. Ja etenkin aamiainen ja illallinen "seisovasta pöydästä" oman osaston aulassa oli lähestulkoon kuin hotellissa! Oli nimittäin perustarpeiden lisäksi mehukeittoja, jugurtteja, hedelmiä, viilejä ja muroja niin montaa sorttia, ettei ainakaan kotona ikinä.

Iltapäivällä läksin kotiin - kortisonipussukoiden kanssa. Sitä pitää vetää muutaman päivänä sadan gramman satseissa. Posket pullistuvat mukavasti, ja virtaa pitäisi riittää vaikka joulusiivoukseen saakka.

Torstaiaamuna sain kotona Neulasta-pistoksen, joka rakentaa lisää valkosoluja kehoon. Siitäkö, vai mistä lie johtunut, mutta muutama tunti pistoksen jälkeen siirryin sohvalle/sänkyyn/sohvalle potemaan ankaraa päänsärkyä. Soittelin osastollekin. Mutta kun ei ole kuumetta, niin ei kai tässä suurempaa hätää. Ja sitä paitsi, nyt taitaa kaikki olla hyvin! Toivon huomiseksi päänsärkyvapaata päivää kera kortisonin tuoman energian: saisi kodin joulukuntoon!

Lämmintä joulun odotusta kaikille lukijoille. Ja kiitos, jos jaksoit lukea loppuun saakka tämän pitemmänpuoleisen sepustuksen :)