Luku 5
Ei mennyt ihan kuin Strömsössä...


Ei mennyt ihan kuin Strömsössä ensimmäinen viikko hoidon jälkeen. Kahden vuorokauden mittaista päänsärkyä seurasi kurkkukipu ja muutenkin flunssainen olo. Kun kurkussa näkyi valkoisia pilkkuja, en uskaltanut enää jäädä kotiin vaan läksin päivystykseen. Ohjeethan ovat sellaiset, että lähdetään mieluummin lääkäriin kuin jäädään kotiin, jos jotain erikoista ilmaantuu.

Sairaalan sisätautipäivystyksessä vierähti viisi tuntia. Ikiomassa huoneessa. Ihailin tilannetta hoitajalle, että onpa täällä hienot systeemit, kun potilaille on ihan omat huoneet sänkyineen kaikkineen. "Syöpäpotilaille pyritään järjestämään mahdollisimman hyvä paikka odottaa lääkäriä", hoitaja kertoi. Olin jälleen kerran kuin puulla päähän lyötynä... Ai niin juu, niille syöpäpotilaille, minä pohdiskelin.

Verenkuvat ja nieluviljelyt kertoivat, että tilanne oli niin hyvä kuin tässä tilanteessa voi olla. Sytostaatit voivat tehdä peitteitä kurkkuun. Ei muuta kuin kotiin flunssaa sairastamaan, kun ei ollut kuumetta. Heti takasin, jos elohopea nousee. Pari päivää menikin nukkuessa, ja taas tippui pieni pommi. Maha oli aamusta asti tosi kipeä. Illalla menin päivystykseen. Kaksinkerroin, viimeiset metrit pyörätuolin kyydissä. Ja samaan omaan huoneeseen. Ja viiden tunnin odotus. Toki verikokeiden otto ja kipulääkitys tuli heti alkuunsa.

Uni ei tullut, vaikka olikin jo yö ja sai köllötellä sängyllä. Oli nimittäin sen verran mieltä avartavaa kuulostella, kun väsähtäneitä alkoholisteja kärrättiin sisään. Pidin huoneeni oven raollaan, jotta en jäisi mistään jännittävästä paitsi. Osa juopuneista antoi hoitajien kuulla kunniansa varsin ponnekkaasti, osa keskittyi oksentamiseen. "En oo ottanu mitään, en varmasti oo", kuului laatanheiton välissä. Hoitajilla tuntui riittävän sekä hermoja että empatiaa. "Kyllä on mies huonoon kuntoon ittensä juonu", oli henkilökohtaisinta, mitä hoitajan suusta pääsi.

* * *
Mieli on ehtinyt avartua monilla muillakin tavoin. Liekö muutos uusi vai enkö vain tiennyt, kuinka suuri vastuu sairaanhoitajilla terveydenhuoltojärjestelmässä on. Sairaanhoitaja ottaa potilaan vastaan, haastattelee hänet, tekee tutkimuksia, määrää röntgenit tai muut vaadittavat, laittaa tiputukseen ja antaa kipulääkkeet. Lääkäri tapaa potilaan sitten kun ehtii, vaikkapa muutamien tuntien kuluttua.

Näkyykö tämä muutos sairaanhoitajan palkassa ja sitä kautta myös työn arvostuksessa? Pelkään pahoin, että tilanne on vain luisunut tähän. Kyse on pitkälti kutsumusammatista; ehkä hoitajat eivät ole niitä, jotka nousevat ensimmäisenä barrikadeille vaatimaan etujaan. Sairaanhoitajat ovat pikkulääkäreitä, heidän ammattitaitonsa ja tietämyksensä on huippuluokkaa. En tietenkään tiedä, mitä asioita hoitaja tarkistelee lääkäriltä, mutta suuren vastuun hoitaja joka tapauksessa saa kannettavakseen.

En ylenkatso toki lääkäreitäkään. Sain erittäin hyvää ja paneutuvaa hoitoa lääkäriltä, jonka oma kotimaa ei varmasti ole sama kuin omani. Sappi vaivasi, ja vietin aikaani omalla osastollani seuraavaan iltapäivään. Litalgin-lääke vei kivut aina muutamaksi tunniksi.

Sain kotiuttamismääräyksen torstaina kolmen aikaan. Uusi resepti kouraan ja menoksi. Kuskia ei ollut saatavilla, joten ajattelin elää herroiksi ja ajella taksilla kotiin. Ja olin niin onnellinen! Ensimmäistä kertaa viikkoon en tuntenut kipua missään. Suunnittelin joululaatikoiden tekoa itse (aiemmin olen turvautunut Saarioisten äitien tekemiin), ajattelin siivota koko talon ja koristella sen joulukuntoon, ennen kuin perhe tulee kotiin.

Mutta lopulta keskityinkin vain nauttimiseen. Kuinka ollakaan naapuri sattui juuri pyytämään glögille, ja siellä vierähti jonkinmoinen tovi rupatellessa. Rakas serkkupoika soitteli, ja luurin kanssakin sain aikaa sujumaan mukavasti. En ehtinyt tehdä mitään tähdellistä, mutta ei se ole ollenkaan vaarallista. Minä elin hetkessä ja nautin siitä!